Pöllönä

Olo on ollut jo pidempään kuin tuolla ihmettelevällä, suurisilmäisellä pöllöllä tuossa vieressä. Paljon mielessä, varsinkin tulevaa muuttoa koskien, ja kaikki ajatukset on sekaisin ja asiat on suunnittelematta.
Esikoinen pääsee onneksi eskariin saaressa, joten se on nyt "järjestyksessä".
Tavallaan teen kuitenkin koko ajan ajatustyötä ja yritän listata tehtäviä asioita (lista kasvaa joka päivä ja paisuu ja paisuu...); mistä etsiä sänkyjä, tuoleja, astioita, joista ei tarvitsisi maksaa juuri mitään, mitä "oikeasti" saaressa tarvitsee, kissojen sijoitus, oman talon vuokralaiset jne.
Ja kuitenkin nyt täytyy hoitaa tämä arki täällä ja nyt. Silmät renkaina.

Hämärän peitossa

Olen varmistelija, suunnittelija, kaiken hallussa pitelijä, joten muutokset, epävarmuus yms. ovat minulle erittäin vaikeita. Tai ainakin silloin, kun muutoksiin sisältyy paljon epävarmuutta, johon en itse voi vaikuttaa. Määräilijä, voisi siis lisätä ensimmäisen lauseen listaan. Opettelen siis sietämään epämääräistä oloa ja sitä etten päätä ja määrää "kaikesta" ja että pikkutarkkaa suunnitelmaa tulevasta ei ole. Aika pelottavaa, vai mitä? Ja toisaalta niin jännittävää!

Hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa...

Ihmeteltäviä asioita riittää:

- Miksi jotkut miehet istuvat junassa jalat erittäin levällään? Ovatko heidän sukukalleutensa erittäin isokokoiset vai tarvitsevatko ne jotenkin runsaasti "ilmaa"? Pitäisikö niille varata oma paikka?

- Kehittyykö joillekin oma sisäinen maailma, jossa ei ole sijaa häpeäntunteelle ja jota muiden olemassaolo ei häiritse lainkaan: esim. julkisissa liikennevälineissä puhelimeen voi puhua omista vankilatuomioista ja rötöksistä, selostaa puolisolle tarkasti aamun kulku minuutilleen; miten aamutoimet lapsen kanssa menivät pieleen dinosaurus-leikkien vuoksi ja miksi tämän takia he myöhästyivät päiväkodista ja miksi tämän takia tuli ajettua se kolarikin, ja milloin olisi hyvä hetki kastroida koira ("kato kyllä se jo tajuu, mitä on ku pääsee pukille").

- Eikö ne kangastennarit ole aina märät näillä keleillä?

- Lumi (ei tarvinne selittää...)

- Ihmisten uskomaton avuliaisuus ja miten pienestä toisen ilahduttaminen voi joskus olla kiinni

- Ihmis- ja eläinlapsien valloittavuus <3

Kaikkiin kysymyksiin en edes halua saada vastausta, mutta jos joku haluaa asioita minulle avata/ selventää, olkaa hyvä :) Mutta eikö maailmassa olekin paljon ihmeteltävää? Mitä sinä ihmettelit tänään?

Omatunnon ja kevään (?) kolkutusta

Onko niin, että äideillä on aina huono omatunto?
Minusta ainakin tuntuu siltä.

Se alkoi jo synnytyssairaalassa esikoisen synnyttyä: kun kävin suihkussa ja lähtiessäni autuaasti nukkuva vauva huusikin palatessani kurkku suorana, tunsin erittäin huonoa omatuntoa siitä, että kehtasin pitää omaa hygieniaani tärkeämpänä kuin pienen poloisen hyvinvointia.

Nykyään kolkutus on jatkuvaa: on liikaa töissä, liian vähän kotona, ei jaksa leikkiä/pelata/touhuta lasten kanssa, ei jaksa pitää järjestystä yllä, laittaa huonoa ruokaa, jota kukaan ei halua syödä, joten tekee aina vain makaronia, ei jaksa olla sosiaalinen, ei pidä yhteyttä kavereihin... jne.

Vastapainoksi aina haluaisi tehdä kaikkea tuota erittäin kovasti ja vielä tuhat asiaa lisääkin, mutta ei vain aika ja voimat riitä. Ja oikeasti siihen kolkutukseenkin "turtuu", alkaa ehkä olla itselleenkin vähän armollisempi.

Onneksi alkaa maaliskuu ja tällä hetkellä näyttäisi, että ilmakin hieman lämpenee. Alkuvuosi on ollut rankka; työ ja työmatkailu ovat vieneet liikaa aikaa ja voimia. Joten ystävät, perhe, sukulaiset, yrittäkää ymmärtää - olen ollut aika ajoin liian "kirpeä" ja etäinen. Mutta yritän taas kerran parantaa tapani... ja olla ehkä hieman enemmän läsnä, lempeämpi ja sokerisempi ;)

p.s. 40 tuli täyteen ja kyllä, kriisiä on pukannut tästäkin... mutta siitä enemmän toiste

Musta-valkoista

Ei, ei sisustusjuttua edelleenkään, eikä myöskään vaatekaappiesittelyä :)

Ajattelusta meinasin kirjoittaa... monessa suositussa blogissa on saanut lukea lähinnä anonyymien antamaa kritiikkiä ja palautetta perhe-elämästä, kodin sisustamisesta yms. Ihmettelen, miten joidenkin on pakko tylyttää toisia kertomalla, ettei elämä todellakaan ole niin ihanaa kuin nämä ovat kirjoittaneet ja että kyllä se todellisuus (= elämän paskamaisuus) kohta napsahtaa silmille. Ei siis saa kertoa onnellisuudestaan, vaan parempi valittaa kuinka kovaa kaikki on, silloin saa myötätuntoa.
Olen itse realisti ja taipuvainen pitämään pientä ääntä kokemastani onnesta (lähinnä sisäisesti nautin niistä hetkistä, jolloin kaikki tuntuu täydelliseltä), mutta voin todellakin olla iloinen toisten puolesta, jos heillä menee hyvin! Jos jonkun vauvat/lapset ovat rauhallisia ja helppoja, onnittelen heitä enkä paasaa, että kyllä se yöuni kohta sultakin jää vähiin tai kohta ne kasvavat ja tuhoavat kauniin kotinne tai ovat teineinä hirviöitä, eikä sulle jää aikaa itelles yhtään.
Eiköhän useimmat vanhemmat tiedä, mitä lasten kanssa elämä on; usein ihan mukavaa, joskus ihanaa ja välillä niin kamalaa, että voisi lähteä ikuiseen retriittiin lähimpään luostariin/hotelliin/kylpylään.
Ja siitä suvaitsevaisuudesta ja toisten ihmisten valintojen kunnioittamisesta toivoisin meidän kaikkien oppivan, ettei yhtä oikeaa tapaa ole elää perhe-elämää, vaan jokainen perhe tekee omat parhaaksi näkemänsä valinnat (ja tällä en tarkoita sitä, että pitää suvaita väkivaltaa, päihteitä yms).
Kävisikö tämä sunnuntai -saarnaksi?
Suvaitsevaista viikonalkua!

Eka

Eka työviikko takana ja olo on vähän ristiriitainen; työmatkat ovat julkisilla yhtä h......ä, työ jatkuu melko samana kuin ennenkin, kiva nähdä aikuisia ja heittää läppää (sitä levotontakin) eli olen läpikäynyt tunneskaalassa vähän kaikkea. Ja sitten tänään iltapäivällä iski perjantai-päänsärky ja armoton väsymys.
Kai tää tästä - kevät tulee - lämpenee - vähemmän lunta - junat kulkevat ajallaan - kaikki ihmiset rakastavat toisiaan... joo.
Työkaveri sai koukutettua minut tähän. Hyvää viikonloppua. Aion levätä.

Suhteellista

Kun oikein suututtaa ja ahdistaa kodin sotkut eikä oikein aika tai voimat riitä aloittamaan putsausta, olen keksinyt hyvän "selviytymiskeinon"ajatustasolla:
kun olen kuollut, haluanko että lähimmäiseni sanovat minun olleen erittäin siisti ihminen, vaikkakin vähän kireä ja äkäinen VAI haluanko, että he sanovat, että minulla oli aikaa olla lasteni kanssa ja olin hyväntuulinen ja muita ajatteleva.
Pyrin jälkimmäiseen :) (toivoen, että en kuitenkaan heitä veiviäni piiitkäään aikaan)

Joulustressiä tai -kiirettä en tänä vuonna vielä ole saanut aikaan, vaikka vielähän tässä ehtii...
Lahjat on tosin pääosin hankittu (lähinnä lapsille), kortit lähetetty, yksi paketti odottaa postitusta huomenissa samoin päiväkodin "tätien" kuohuviinien vienti. Siinäpä ne. Jouluruoista tärkein on meillä kala, joten sen aika on vasta ensi viikolla.
Olenko jotain unohtanut vai miten tää tuntuu näin helpolta?

Riittävää

Viime aikoina raha on ollut vähissä, joten on ollut pakko priorisoida ostoksia eli ostaa lähinnä vain ruokaa lähikaupasta. Onneksi lapset eivät ole juurikaan tarvinneet uusia vaatteita, vanhat vielä riittäneet ja esikoiselle olin jo viime talven alennusmyynnistä ostanut hyvät syys-/talvikengät riittävällä kasvuvaralla :)
En siis aio esitellä lastemme talvivaatteita, koska kuopuksella ne ovat esikoisen vanhoja ja esikoisella sitä viimetalven jo vähän kulunutta kamaa.

Perjantaina piipahdin kaupunkimme ostoskeskuksessa ja "ostospaasto" oli näköjään tehnyt sen, että kaikki tavarat ällöttivät ("mitä tuollakin oikeasti tekee?", "en tarvitse!") Hyvä näin, eiköhän tää taas muutu, kun palkkaa alkaa tulla...

Luen muuten juuri Paulo Coelhon kirjaa Voittaja on yksin, jossa ruoditaan niiden julkisuutta ja mainetta haluavien ja sitä jo omaavien elämää, ja miten mikään ei kuitenkaan kenellekään riitä. Kaikki haluavat lisää.
Ja siitä tuli mieleen Elviiran Mikään ei riitä -biisi

Aikuiselämää

Sain osallistua kaksipäiväiseen työhön liittyvään koulutukseen ja kuunnella välillä hyvinkin tieteellistäkin puhetta ja tavata aikuisia, jotka puhuivat enimmäkseen vain työstä ja siihen liittyvistä jutuista. Oli todella mukavaa vain olla ja kuunnella rauhassa, syödä lounaalla ilman keskeytyksiä ja ajatella vain itseään.
Fyysisesti olin aivan poikki päivien jälkeen, mutta muuten tuntui, että sain bensaa ajatuksille!
Ja kotona lapset ja kotityötkin tuntuivat vaihteeksi hauskoilta jopa juhlallisilta = )!

No, tätä on jatkossa tulossa lisää, koska aloittelen hieman töitä näin hoitovapaan ohessa. Pari tuntia kerrallaan, mutta onhan se alku sekin.

p.s. kuva ei liity juttuun mitenkään, mutta esikoisen mielestä se oli "paras kuva", joten valittiin se, ja kai se voi kuvastaa eteenpäin menoa elämässä...

Muistamista ja tekemistä

Toivoisin, että voisin muistaa lasten kaikki vaiheet, eleet ja ilmeet, mutta valitettavasti ne unohtuvat. Olen yrittänyt tarkkailla ja painaa mieleeni kuopuksen vielä osin vauvamaisia eleitä ja toisaalta niitä jo "ison pojan" asentoja, joita selvästi hän on isoveljeltään matkinut. Esikoisen ollessa saman ikäinen olin jo töissä ja mummi hoiti poikaa. En muista siitä ajasta paljoakaan. Nyt yritän olla tässä hetkessä ja katsella lapsiani tarkkaan. Ja kuvata paljon.

Käsityöinto on tämän kesän aikana palannut minulle täysillä. Osittain johtuen siitä, että kuopus nukkuu säännölliset päiväunet ja osittain siitä, että pojat leikkivät edes hetken itsekseen/yhdessä ja sovussa. Ainoana lapsena en ole kokenut sisarussuhteiden autuutta ja kurjuutta, joten en tiedä, mitä olen menettänyt, mutta ihmettelen, miksi jo noin pienten poikien pitää kehittää aina riita tai nahistelu jostakin.

Ja käsitöihin palatakseni... mummoneliöitä on syntynyt jo aika pino. Olen myös ottanut ompelukoneen käyttöön ja yhdet neuvolakortin kannet on tekeillä ja suunnitteilla myös muistikirjakannet. Tekaisin myös pussukan kylmäpakkaukselle, jotta sitä olisi mukavampi käyttää, mutta siitä tuli onneton räpellys =purkuun tai roskiin.
Ompelukoneeni on mummoni vanha ehkä jostain -70 -luvulta ja se tekee suoraa ja siksakkia ja niitäkin hieman vaihtelevalla tasolla, mutta kone toimii. Paitsi kuopus yrittää kovasti säätää koneen aivan uusiin ulottuvuuksiin aina kun silmä välttää...

Kuvia ei nyt tähän postaukseen tule, koska kamera seikkailee jossain Länsi-Uudellamaalla Miehen ja esikoisen kanssa. Tahtoo oman kameran!

Keskittymistä

"Se lisääntyy, mihin keskityt" Nappasin tuon lauseeen jonkun blogin kommenttiosastolta. Jotenkin se jäi mietityttämään. Samoin "tylsyyskuoppa" Taidan olla sellaisessa.

Olen keskittynyt viime aikoina laiskotteluun (=lisääntynyt), asioiden silleen jättämiseen (=pyykkivuori kasvanut) ja päämäärättömään haahuiluun (= lisännyt tylsyyttä).

Kesä ja lomat eivät taida sopia minulle pitemmän päälle. No, ensi viikolla Mies menee piiiitkästä aikaa töihin. Ehkä saan itseni järjestykseen sitten. Vitamiinikuuri tai kofeiini-tiputus suoraan suoneen voisivat myös pelastaa minut täältä kuopasta...

Tuppisuu

Olen hiljaista sorttia. Suuremmassa seurueessa minun on usein vaikea saada suutani auki. Ja tämä harmittaa minua välillä.
Jutustelukin on vaikeaa, se sellainen, kun yritetään jutella niitä näitä jonkun puolitutun tai tuntemattoman kanssa.

Lasten myötä olen hieman "vapautunut", mutta olen kai kuitenkin vähän erakko ja koen, ettei kukaan jaksa kiinnostua ja kuunnella juttujani. Tai sitten pääni on oikeasti aivan tyhjä. Ei vain tule mitään mieleen. Tätä on sattunut viimeaikoina, kun olen tavannut muiden lasten vanhempia leikkipuistoissa tms. Aina voi tietysti puhua lapsista, mutta mitä heistäkään nyt aina jauhamaan...

Järjestääkö joku kepeän keskustelun -kursseja tyhjäpäisille? Oikeasti, en kuitenkaan osallistuisi.

Kevätflunssaa

Kaappi ja muutkin tavarat ovat odotelleet rauhassa siirtymistä, koska olemme sairastelleet. Kuopus on yskinyt öisin, joten omat yöuneni ovat olleet vähän heikot. Mutta taidamme olla jo tervehtymässä ja sairastellessa sai suunniteltua hyvin, kun ei muutakaan jaksanut touhuta. Toivottavasti saan toteutukseen asti pari taulun ja koukkujen kiinnitystä. Ja kevätsiivousta, sitä jota aina haluaisi lykätä...

Mummopermiksen aika?

Olen keski-ikäinen. Ja se on järkyttävää, koska en tunne olevani sellainen. Tai no, ehkä vähän. Varsinkin silloin, kun näkee teinejä läheisen yläasteen pihassa tai metsikössä tupakilla. Silloin tulee mieleen, että voisin olla noidenkin äiti...

Kampaajalla käydessäni minulle nykyään useimmiten leikataan aina samanlainen, tylsä polkkatukka ellen erityisesti vie mukanani kuvaa jostakin repäisevämmästä kampauksesta. Näkevätkö ihmiset minut siis tylsänä ja perinteisenä, "klassisuutta" etsivänä naisena? APUA! Haluan olla hauska, cool ja vähän rock, vaikka olisinkin keski-iässä! Ehkä minun pitää sitkeästi viedä niitä kuvia kampaajalle...

Ja oikeasti tämä ikä tuntuu hyvältä. Enää ei ole tarvetta koheltaa ja säntäillä. Ja tietää, mitä tahtoo ja mihin pystyy. Ja se on jo paljon!

Päiväkodissa vai kodissa?

Esikoisen päiväkodissa pienten alle 3-vuotiaiden ryhmässä on 17 lasta ja neljä aikuista heitä hoitamassa. Yllätyin ja kauhistuin tästä, koska luulin autuaasti, että pienten ryhmä on aina pienempi kuin isompien lasten. Eipä tee mieli sinne lastansa laittaa... Olen pari kertaa paimentanut näitä pieniä omaan ryhmäänsä mm. ulkoa, kun ovat keksineet lähteä sinne paljasjaloin ja yksin tutkimaan maailmaa. Ja kaupunki karsi juuri tämän vuoden alusta kotihoidontuen kaupunkilisää...
Onko tämä sitä lasten ja nuorten hyvinvointiin sijoittamista?

Arvokkaita lahjoja

Viimeisen viikon aikana on taas tullut muistutus elämän ja läheisten ihmisten arvokkuudesta ja merkityksestä erään ystävän elämänvaiheiden kautta. Olen pysähtynyt ja katsonut lapsiani ja miestäni "tarkemmin" ja kiittänyt kohtaloa/"Yläkertaa"/tms. siitä, että meillä on toisemme. Ja että ystävänkin elämänmullistus näyttää kääntyvän hyvin päin.
Kriiseissä ja vaikeina päivinä on lohdullista tietää, että joku tukee ja on "mun puolella". Muutoin tätä elämää ei taitaisi jaksaa taivaltaa ainakaan hymy huulilla ja ilman lääkitystä.

Hymiö

Löysin tällaisen kirjoituksen kirjakahvila.fi -sivulta, ja se jotenkin iski minuun:

"...kirja on Dale Carnegien Miten pääsen turhista huolista, kyseinen painos on vuodelta 1951. ...

Kirja kertoi, että ihmiset ovat niin onnellisia kuin päättävät olla. Täytyy sopeutua kaikkeen siihen mitä on eikä kaikkeen mitä haluaa. Hoitaa ruumistaan, vahvistaa mieltään ja yrittää oppia hyödyllisiä asioita. On helpompi olla onnellinen, kun on kohtelias ja valmis kiittämään eikä arvostele, moiti tai oikaise muita. On hyvä opetella elämään tätä päivää (noudattaen mielellään säännöllisyyttä, koska silloin välttyy kahdelta vaivalta, kiireeltä ja neuvottomuudelta). Ja kannattaa etenkin ajatella ja toimia iloisesti niin tulee iloiseksi.

Kritiikin aiheuttamalta ylimääräiseltä huolelta voi muuten välttyä, kun muistaa ettei kukaan potki kuollutta koiraa. Hm, epämiellyttävä lause, mutta ajatus taustalla varmaankin totta. Ihan loistava kirja!

Erityisen kiinnostunut olin luvusta Kuinka perheenemäntä voi välttää väsymystä ja säilyä nuoren näköisenä, ja sen ensimmäinen ohje oli “käyttäkää muistiinpanokirjaa johon keräätte inspiroivaa luettavaa”. Niin. On sitä ennenkin osattu inspiraatiokirjoja väsätä. "

Kyllä. Myönnän, että olen usein äkäinen ja varsin negatiivisesti ajatteleva ihminen. Eniten siitä kärsivät mieheni ja lapseni ja myös minä itse. Olen syytellyt hormoneja ja väsymystä, mutta oikeasti... olisiko kyse asenteesta? Olenkin ottanut esikuvakseni erään ystäväni, joka vaikuttaa aina olevan positiivinen (ei kuitenkaan sellaisella rasittavalla tavalla...) ja jakaa hyvää mieltä muillekin. Siispä YRITÄN olla edes vähän parempi ihminen tällä saralla.

Hampaista

Kuopuksella on nyt 5 hammasta ja ne kyllä imetettäessä tuntuvat, auh! Mietin jo, pitääkö siirtyä kohta vastikemaitoon, jos lapsi lisää puremista. Haluaisin kyllä jatkaa imetystä vuoden ikään asti, mutta jos tississä on koko ajan hampaan jäljet niin... Ja imetysotteen muuttaminen tässä vaiheessa voi olla jo hankalaa.

Omat hampaani olivat raskausaikana koetuksella, kun söin koko ajan jotain, että pahin olo pysyisi poissa. Muutenkin olen nyt havahtunut siihen, että hampaani ovat kellastuneet. Olisko kahvin juonti syynä...? Nykysuuntaus taitaa olla, että kaikilla "menestyvillä" ihmisillä pitäisi olla valkoiset ja suorat hampaat. Toisaalta järkyttävää seurata, että mm. tosi-TV:n muuttumisohjelmissa kaikkien hampaista tehdään samanlaisia ja että muutenkin ulkonäöstä tehdään yleisen muotin mukaista.

Toisten arvostelusta yleensäkin on tainnut tulla yleistä huvia ja kanssaihmisille lauotaan "totuuksia" päin naamaa. Itsekin olen työelämässä saanut kuulla kommentteja väsyneestä naamasta ja huonosta ryhdistä. Olen yrittänyt kuitata kommentit huumorilla, mutta kyllähän ne pistävät miettimään, miksi joutuu toisten "hampaisiin". Ajattelen usein, että haukkujien elämän täytyy olla surkeaa, kun täytyy etsiä epäkohtia muidenkin elämästä (ettei kukaan pääse loistamaan...)

Tahdissa, mars!

Mieheni ja minä olemme eritahtisia ihmisiä. Hän valvoo iltaisin myöhään ja nukkuu mielellään aamuisin pitkään. Minä nukahdan heti, kun saamme lapset nukkumaan ja herään varhain (joskus pakostakin, kun lapset herättävät). Miehelläni asioiden prosessointi eli aikaansaaminen vie usein kauan. Minä haluan heti valmista ja selvää. Tämä on aiheuttanut erimielisyyttä ja riitaakin joskus, mutta siitä huolimatta olemme jaksaneet toisiamme jo 15 vuotta katsella!

Kotiäitiys on selvästi tehnyt minusta hitaamman. Lähteminen on vaikeampaa ja hitaampaa kuin töissä ollessa. Sitä pitää "suunnitella"
Tuntuu siltä, että ajatuskin kulkee hitaammin, kun lasten kanssa oleminen vaatii useimmiten vain tietyt perusasiat: ruokaa, puhtautta, vaatteita ja turvallisuutta. Hyvä on. Myönnän, että niihin sisältyy ihan hirveästi pieniä juttuja, jotka on hallittava ja välillä on oltava nopeakin (esim. tee kotoista pikaruokaa nälkäänsä huutaville tai pelasta kissanruoat kuopuksen näpeistä).

Ajatuksen hitaus johtuu ehkä imetyksestä (?) ja siitä että kotona pitää keskittyä lapsiin niin paljon. Omat ajatukset ovat lomalla. Eräänä päivänä mulle tulikin sellainen olo, että haluaisin jonkun puhuvan mulle ihan jotain muuta kuin lapsi- ja perhejuttuja. Vaikka musiikista. Niin, että jos joku lukee tämän ja on halukas kertomaan nykyisistä musiikkivirtauksista tai ihan mistä vaan, voi ottaa yhteyttä!

Mielen päällä

- aamukävelyllä nähty onneton, neuroottinen koira, joka oli eksynyt/karannut, eikä löytänyt kotiin
- onko kaikki raketit todella tarpeellisia? (Ei minun mielestäni.)
- talvinen aurinko on huikaiseva
- kuka siivoaisi?
- nyt se lapsi heräsi ja huutaa - pitää mennä ruokkimaan

Hyvää Uutta Vuotta!