Saari

Viime viikon lomailimme Utön saarella. Mies oli aivan onnessaan, hymyili paljon ja oli ilmeisen innostunut. Minä olin varautuneempi, mutta toisaalta saaren rauha otti jotenkin syleilyynsä ja olo oli varsin leppoinen. Ulkoilimme ja olimme. Siinä aktiviteetit. No, kaupassa tietysti kävimme ja kirjastoon tutustuimme (auki 1,5 h, kerran viikossa). Pari sanaa tuli vaihdettua paikallisten kanssa raitilla, mutta monesti siellä kuljeskellessamme emme nähneet ketään.
Mitenköhän Miehen haaveen käy - vietämmekö vuoden saaressa? Se jää nähtäväksi, jatkoa seuraa...

Hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa...

Ihmeteltäviä asioita riittää:

- Miksi jotkut miehet istuvat junassa jalat erittäin levällään? Ovatko heidän sukukalleutensa erittäin isokokoiset vai tarvitsevatko ne jotenkin runsaasti "ilmaa"? Pitäisikö niille varata oma paikka?

- Kehittyykö joillekin oma sisäinen maailma, jossa ei ole sijaa häpeäntunteelle ja jota muiden olemassaolo ei häiritse lainkaan: esim. julkisissa liikennevälineissä puhelimeen voi puhua omista vankilatuomioista ja rötöksistä, selostaa puolisolle tarkasti aamun kulku minuutilleen; miten aamutoimet lapsen kanssa menivät pieleen dinosaurus-leikkien vuoksi ja miksi tämän takia he myöhästyivät päiväkodista ja miksi tämän takia tuli ajettua se kolarikin, ja milloin olisi hyvä hetki kastroida koira ("kato kyllä se jo tajuu, mitä on ku pääsee pukille").

- Eikö ne kangastennarit ole aina märät näillä keleillä?

- Lumi (ei tarvinne selittää...)

- Ihmisten uskomaton avuliaisuus ja miten pienestä toisen ilahduttaminen voi joskus olla kiinni

- Ihmis- ja eläinlapsien valloittavuus <3

Kaikkiin kysymyksiin en edes halua saada vastausta, mutta jos joku haluaa asioita minulle avata/ selventää, olkaa hyvä :) Mutta eikö maailmassa olekin paljon ihmeteltävää? Mitä sinä ihmettelit tänään?

Omatunnon ja kevään (?) kolkutusta

Onko niin, että äideillä on aina huono omatunto?
Minusta ainakin tuntuu siltä.

Se alkoi jo synnytyssairaalassa esikoisen synnyttyä: kun kävin suihkussa ja lähtiessäni autuaasti nukkuva vauva huusikin palatessani kurkku suorana, tunsin erittäin huonoa omatuntoa siitä, että kehtasin pitää omaa hygieniaani tärkeämpänä kuin pienen poloisen hyvinvointia.

Nykyään kolkutus on jatkuvaa: on liikaa töissä, liian vähän kotona, ei jaksa leikkiä/pelata/touhuta lasten kanssa, ei jaksa pitää järjestystä yllä, laittaa huonoa ruokaa, jota kukaan ei halua syödä, joten tekee aina vain makaronia, ei jaksa olla sosiaalinen, ei pidä yhteyttä kavereihin... jne.

Vastapainoksi aina haluaisi tehdä kaikkea tuota erittäin kovasti ja vielä tuhat asiaa lisääkin, mutta ei vain aika ja voimat riitä. Ja oikeasti siihen kolkutukseenkin "turtuu", alkaa ehkä olla itselleenkin vähän armollisempi.

Onneksi alkaa maaliskuu ja tällä hetkellä näyttäisi, että ilmakin hieman lämpenee. Alkuvuosi on ollut rankka; työ ja työmatkailu ovat vieneet liikaa aikaa ja voimia. Joten ystävät, perhe, sukulaiset, yrittäkää ymmärtää - olen ollut aika ajoin liian "kirpeä" ja etäinen. Mutta yritän taas kerran parantaa tapani... ja olla ehkä hieman enemmän läsnä, lempeämpi ja sokerisempi ;)

p.s. 40 tuli täyteen ja kyllä, kriisiä on pukannut tästäkin... mutta siitä enemmän toiste

Musta-valkoista

Ei, ei sisustusjuttua edelleenkään, eikä myöskään vaatekaappiesittelyä :)

Ajattelusta meinasin kirjoittaa... monessa suositussa blogissa on saanut lukea lähinnä anonyymien antamaa kritiikkiä ja palautetta perhe-elämästä, kodin sisustamisesta yms. Ihmettelen, miten joidenkin on pakko tylyttää toisia kertomalla, ettei elämä todellakaan ole niin ihanaa kuin nämä ovat kirjoittaneet ja että kyllä se todellisuus (= elämän paskamaisuus) kohta napsahtaa silmille. Ei siis saa kertoa onnellisuudestaan, vaan parempi valittaa kuinka kovaa kaikki on, silloin saa myötätuntoa.
Olen itse realisti ja taipuvainen pitämään pientä ääntä kokemastani onnesta (lähinnä sisäisesti nautin niistä hetkistä, jolloin kaikki tuntuu täydelliseltä), mutta voin todellakin olla iloinen toisten puolesta, jos heillä menee hyvin! Jos jonkun vauvat/lapset ovat rauhallisia ja helppoja, onnittelen heitä enkä paasaa, että kyllä se yöuni kohta sultakin jää vähiin tai kohta ne kasvavat ja tuhoavat kauniin kotinne tai ovat teineinä hirviöitä, eikä sulle jää aikaa itelles yhtään.
Eiköhän useimmat vanhemmat tiedä, mitä lasten kanssa elämä on; usein ihan mukavaa, joskus ihanaa ja välillä niin kamalaa, että voisi lähteä ikuiseen retriittiin lähimpään luostariin/hotelliin/kylpylään.
Ja siitä suvaitsevaisuudesta ja toisten ihmisten valintojen kunnioittamisesta toivoisin meidän kaikkien oppivan, ettei yhtä oikeaa tapaa ole elää perhe-elämää, vaan jokainen perhe tekee omat parhaaksi näkemänsä valinnat (ja tällä en tarkoita sitä, että pitää suvaita väkivaltaa, päihteitä yms).
Kävisikö tämä sunnuntai -saarnaksi?
Suvaitsevaista viikonalkua!

Etelänmatka

Lasten syntymän jälkeen emme ole juurikaan matkailleet, kesäisin hieman kotimaassa, mutta ei etelän lomia tms. Toisaalta Mies enkä minä ole kumpikaan rannalla makailijoita, vaan olemme halunneet kierrellä ja nähdä ja kokea matkoillamme kaikkea uutta.
Nyt olemme varanneet matkan tai no oikeastaan majoituksen. Kyllä, rantaloma, mutta ei ehkä aivan sellainen kuin useimmilla on mielessä... Katsokaa itse :)
Toivon, että maaliskuun loppuun mennessä lumitilanne helpottaa ja kulkeminen myös. Jotta lomalla voisi tehdä muutakin kuin palella ja kahlata hangessa... Vaikka olisihan se loma sekin (positiivisuutta väännettävä väkisin).

"Arki arkinen on juhla iloinen..."

Mies ja pojat ovat pärjänneet kotona hyvin ja minunkin työssä käyntini on alkanut sujumaan jo vähän rutinoidummin kuin alussa. Pojat ovat ulkoilleet paljon, esikoinen on hiihtänyt ja luistellut, kuopus heilunut mukana.
Eilen tapasin opiskelukavereitani pitkästä aikaa. Joulukuussa tuli 10 vuotta valmistumisestamme, joten päätimme sitä hieman juhlistaa. Ja kivaa oli! Kaikki olivat niin kuin ennenkin ja juttu luisti! Kiitos kaikille kävijöille!

Ja miten voi olla edelleenkin näin kylmä?! Kyllä Etelä-Suomen asuja jo vähän ihmettelee...

Eka

Eka työviikko takana ja olo on vähän ristiriitainen; työmatkat ovat julkisilla yhtä h......ä, työ jatkuu melko samana kuin ennenkin, kiva nähdä aikuisia ja heittää läppää (sitä levotontakin) eli olen läpikäynyt tunneskaalassa vähän kaikkea. Ja sitten tänään iltapäivällä iski perjantai-päänsärky ja armoton väsymys.
Kai tää tästä - kevät tulee - lämpenee - vähemmän lunta - junat kulkevat ajallaan - kaikki ihmiset rakastavat toisiaan... joo.
Työkaveri sai koukutettua minut tähän. Hyvää viikonloppua. Aion levätä.