Omatunnon ja kevään (?) kolkutusta

Onko niin, että äideillä on aina huono omatunto?
Minusta ainakin tuntuu siltä.

Se alkoi jo synnytyssairaalassa esikoisen synnyttyä: kun kävin suihkussa ja lähtiessäni autuaasti nukkuva vauva huusikin palatessani kurkku suorana, tunsin erittäin huonoa omatuntoa siitä, että kehtasin pitää omaa hygieniaani tärkeämpänä kuin pienen poloisen hyvinvointia.

Nykyään kolkutus on jatkuvaa: on liikaa töissä, liian vähän kotona, ei jaksa leikkiä/pelata/touhuta lasten kanssa, ei jaksa pitää järjestystä yllä, laittaa huonoa ruokaa, jota kukaan ei halua syödä, joten tekee aina vain makaronia, ei jaksa olla sosiaalinen, ei pidä yhteyttä kavereihin... jne.

Vastapainoksi aina haluaisi tehdä kaikkea tuota erittäin kovasti ja vielä tuhat asiaa lisääkin, mutta ei vain aika ja voimat riitä. Ja oikeasti siihen kolkutukseenkin "turtuu", alkaa ehkä olla itselleenkin vähän armollisempi.

Onneksi alkaa maaliskuu ja tällä hetkellä näyttäisi, että ilmakin hieman lämpenee. Alkuvuosi on ollut rankka; työ ja työmatkailu ovat vieneet liikaa aikaa ja voimia. Joten ystävät, perhe, sukulaiset, yrittäkää ymmärtää - olen ollut aika ajoin liian "kirpeä" ja etäinen. Mutta yritän taas kerran parantaa tapani... ja olla ehkä hieman enemmän läsnä, lempeämpi ja sokerisempi ;)

p.s. 40 tuli täyteen ja kyllä, kriisiä on pukannut tästäkin... mutta siitä enemmän toiste

Musta-valkoista

Ei, ei sisustusjuttua edelleenkään, eikä myöskään vaatekaappiesittelyä :)

Ajattelusta meinasin kirjoittaa... monessa suositussa blogissa on saanut lukea lähinnä anonyymien antamaa kritiikkiä ja palautetta perhe-elämästä, kodin sisustamisesta yms. Ihmettelen, miten joidenkin on pakko tylyttää toisia kertomalla, ettei elämä todellakaan ole niin ihanaa kuin nämä ovat kirjoittaneet ja että kyllä se todellisuus (= elämän paskamaisuus) kohta napsahtaa silmille. Ei siis saa kertoa onnellisuudestaan, vaan parempi valittaa kuinka kovaa kaikki on, silloin saa myötätuntoa.
Olen itse realisti ja taipuvainen pitämään pientä ääntä kokemastani onnesta (lähinnä sisäisesti nautin niistä hetkistä, jolloin kaikki tuntuu täydelliseltä), mutta voin todellakin olla iloinen toisten puolesta, jos heillä menee hyvin! Jos jonkun vauvat/lapset ovat rauhallisia ja helppoja, onnittelen heitä enkä paasaa, että kyllä se yöuni kohta sultakin jää vähiin tai kohta ne kasvavat ja tuhoavat kauniin kotinne tai ovat teineinä hirviöitä, eikä sulle jää aikaa itelles yhtään.
Eiköhän useimmat vanhemmat tiedä, mitä lasten kanssa elämä on; usein ihan mukavaa, joskus ihanaa ja välillä niin kamalaa, että voisi lähteä ikuiseen retriittiin lähimpään luostariin/hotelliin/kylpylään.
Ja siitä suvaitsevaisuudesta ja toisten ihmisten valintojen kunnioittamisesta toivoisin meidän kaikkien oppivan, ettei yhtä oikeaa tapaa ole elää perhe-elämää, vaan jokainen perhe tekee omat parhaaksi näkemänsä valinnat (ja tällä en tarkoita sitä, että pitää suvaita väkivaltaa, päihteitä yms).
Kävisikö tämä sunnuntai -saarnaksi?
Suvaitsevaista viikonalkua!