sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Musta-valkoista


Ei, ei sisustusjuttua edelleenkään, eikä myöskään vaatekaappiesittelyä :)

Ajattelusta meinasin kirjoittaa... monessa suositussa blogissa on saanut lukea lähinnä anonyymien antamaa kritiikkiä ja palautetta perhe-elämästä, kodin sisustamisesta yms. Ihmettelen, miten joidenkin on pakko tylyttää toisia kertomalla, ettei elämä todellakaan ole niin ihanaa kuin nämä ovat kirjoittaneet ja että kyllä se todellisuus (= elämän paskamaisuus) kohta napsahtaa silmille. Ei siis saa kertoa onnellisuudestaan, vaan parempi valittaa kuinka kovaa kaikki on, silloin saa myötätuntoa.
Olen itse realisti ja taipuvainen pitämään pientä ääntä kokemastani onnesta (lähinnä sisäisesti nautin niistä hetkistä, jolloin kaikki tuntuu täydelliseltä), mutta voin todellakin olla iloinen toisten puolesta, jos heillä menee hyvin! Jos jonkun vauvat/lapset ovat rauhallisia ja helppoja, onnittelen heitä enkä paasaa, että kyllä se yöuni kohta sultakin jää vähiin tai kohta ne kasvavat ja tuhoavat kauniin kotinne tai ovat teineinä hirviöitä, eikä sulle jää aikaa itelles yhtään.
Eiköhän useimmat vanhemmat tiedä, mitä lasten kanssa elämä on; usein ihan mukavaa, joskus ihanaa ja välillä niin kamalaa, että voisi lähteä ikuiseen retriittiin lähimpään luostariin/hotelliin/kylpylään.
Ja siitä suvaitsevaisuudesta ja toisten ihmisten valintojen kunnioittamisesta toivoisin meidän kaikkien oppivan, ettei yhtä oikeaa tapaa ole elää perhe-elämää, vaan jokainen perhe tekee omat parhaaksi näkemänsä valinnat (ja tällä en tarkoita sitä, että pitää suvaita väkivaltaa, päihteitä yms).
Kävisikö tämä sunnuntai -saarnaksi?
Suvaitsevaista viikonalkua!

1 kommentti:

Piuku kirjoitti...

Erihyvä aihe!
Toi on muuten niin totta, että aina tuntuu joku joka haluaa löylyttää heti sen jälkeen, kun on sanonut että on hyvä hetki.

Mutta toisaalta se menee toistepäinkin välillä ärsytykseen asti; kun menee valittamaan että kuinka arsesta joku asia on, joku kertoo että rakasta, suukota ja pussaa ko on niin ihanaa... Ja kun juuri sillä hetkellä istuis vaikka mielummin tunkemassa tikkuja kynsien alle... Ja välillä on on omalla sadistisella tavallaan helpottavaakin kyllästyä, hermostua ja tuhrautua, eikä aina halua kuulla sitä itsestäänselvää asiaa että kylläsesiitä. Koska ainahan ne menee ohi ja tulee toisenmoiset tilanteet. Kylsätajuut mitä meinaan :)

Ihana aihe!
ps. Mä oon jo suunnitellut, että jos mulle ei irtoa muuten omaa aikaa kotoa/ yhtä yötä ilman lasta, meinaan varata jostain lähiseudun hotellista ittelleni yhden yön aamupalapalvelun kanssa. Mukaan herkkuja, kirjoja ja sen semmoista, yksi ilta vain ja ainoastaan äidille...
Ehkä kuitenkin pitäis sitte sijoittaa pikkasen enemmän ja mennä kylpylään...
*Haaveilee*